Uskonto

Meri pauhasi vaahtopäinä. Sade piiskasi harmaita rantakallioita. Suuri suru on kohdannut suvun. Päällikön vaimon oli kuolema korjannut. Vaikea synnytys oli kestänyt jo päivänkierron. Helpotusta oli haettu parantajan hauteista ja yrteistä. Jumalilta oli rukoiltu apua ja veteen oli annettu uhri, mutta jumalat eivät leppyneet. Oli aika saattaa kuollut viimeiselle matkalle pohjoisen meren yli vainajien maahan.

Esi-isien haudat oli pystytetty kalliolle, meren ääreen, taivaan ja auringon alle. Kiviröykkiöt kertoivat merenkulkijoille, että nämä maat oli raivannut ja asuttanut Saarnon suuri suku kauan aikaa sitten. Niiden alapuolelle rakennettaisiin myös uusi hauta. Sopivia kiviä oli jo kerätty lähiympäristöstä. Niitä tarvittiin paljon.

Sateen loputtua ruumis asetettiin roviolle. Päällikkö sytytti sen iskemällä tulta. Liekki leimahti ja sytytti rovion palamaan. Tuli vapautti vainajan sielun ruumiista matkalle tuonpuoleiseen. Pikku-Ilmistä se näytti pelottavalta. Hän ei voinut ymmärtää, miten tulen mukana voisi purjehtia meren yli.

Kun viimeinen kekäle oli sammunut ja hiillos jäähtynyt, roviolta kerättiin kuolleen maalliset jäännökset. Vain osa luista laitettiin kallion päälle kivikehän sisälle. Jokainen suvun jäsen kantoi hautaan kiven. Ilmillä oli kädessään punaiselta hohtava hiekkakivi. Varovasti hän laski sen muiden kivien joukkoon. Samalla pilkisti pilven raosta auringon säde. Jumalat olivat leppyneet ja vainaja oli päässyt perille.

Sammallahdenmäen vanhimmat hautaröykkiöt sijaitsevat kallion päällä. Suurimmat röykkiöt ovat Huilun pitkä raunio ja Kirkonlaattia. Edellisen pituus on 24 metriä ja leveys 8 metriä. Kirkonlaattian koko on 19×18 metriä. Suurin osa röykkiöistä on kuitenkin noin 10 metriä halkaisijaltaan. Pronssikaudella röykkiöt ovat olleet aivan merenrannalla. Korkealta ne ovat näkyneet kauas ja toimineet maamerkkeinä merenkulkijoille sekä tienviittoina muillekin matkaajille. Nuoremmat haudat rakennettiin alemmas rinteisiin, jotka sijaitsevat nykyisin metsässä tai peltojen vieressä.

Maan merkitys on kasvanut pronssikaudella, jolloin ihminen on alkanut raivata ja muokata maata. Röykkiöiden onkin katsottu kertovan suvun omistaman maan rajat ja laajuuden. Hautojen sijoittuminen meren tai kulkuteiden äärelle saattaa liittyä myös käsityksiin kuolleiden valtakunnasta. Ihmisten maailmaa ympäröi maailman meri, jonka läpi vainajan oli mentävä päästäkseen vainajien maahan.

Kuolleet on haudattu polttamalla usein pyöreän tai soikean muotoisten kivikasojen alle. Sammallahdenmäen ”Kirkonlaattia” vinoneliön muoto on lajissaan ainutlaatuinen. Kiviröykkiöt sisältävät erilaisia kivikehiä ja –muureja sekä isoista pystykivistä rakennettuja arkkuja. On ajateltu, että niiden tarkoituksena on ollut estää vainajia palaamasta elävien maailmaan takaisin. Ruumiin polttaminen on myös vapauttanut vainajan sielun kulkemaan kuolleiden valtakuntaan. Jos ruumista ei poltettu, vainaja saattoi jäädä haamuna vaeltamaan elävien keskuuteen.

 Vainajat on poltettu jossain muualla kuin röykkiössä. Hautaroviolta luut on kerätty talteen ja puhdistettu noesta ennen hautaan asettamista. Poltetusta vainajasta syntyy luita useita kiloja, mutta haudoista löytyy yleensä vain osa luista, joskus vain muutamia paloja. Hautoihin on laitettu vain vähän esineitä ja useat haudat ovat löydöttömiä. Sammallahdenmäen yhteen röykkiöön oli tehty pystyyn nostetuista kivistä kaksoispaasiarkku. Toisesta arkusta löytyi palaneita luita ja pronssisen rannerenkaan katkelma. Toinen arkku oli löydötön. Sinne on saatettu haudata ruumis polttamatta. Jos vainaja olisi poltettu, palaneet luut olisivat säilyneet. Hautaus kuuluu samaan aikakauteen kuin Huilun asuinpaikkakin.

Pronssikaudella Sammallahdenmäen röykkiöihin haudattujen vainajien sukupuolta ei ole pystytty määrittämään. Palaneista luista on vaikea päätellä vainajan ikää. Mutta niistä luista mistä se pystyttiin tekemään, osoittautui, että kaikki vainajat ovat olleet aikuisia. Ilmeisesti vain osa pronssikauden ihmisistä haudattiin röykkiöihin – ehkä vain suvun tärkeät jäsenet. Alun perin ne on pystytetty yhdelle vainajalle. Ajan kuluessa niitä laajennettiin ja kivikerroksia paksunnettiin, kun saman suvun jäsenet haudattiin saman röykkiön alla niin kauan kuin paikalla asuttiin. Niistä tuli sukujen hautamuistomerkkejä.